Häkkipoika

Bindauspaitani tuli viimein postista. Jee! Malli 1300, tilattu T-Kingdomista. Aikaa tilauksesta taisi kestää semmoiset kaksi viikkoa.

Ensimmäinen reaktioni oli kieltämättä “Holy shit, is this real?”
En ole aiemmin oikein tajunnut ihmisten valittamista bindauksen tuottamasta hengenahdistuksesta sun muusta, mutta kun puin tuon paidan ensimmäistä kertaa päälleni, en voinut kuin vain hengähdellä epäuskoisena. Tukisiteen kanssa oli se, että se vaan täytyi kestää. Silloin tällöin se tosin koitui aika pahaksi, kun side oli tiukemmalla kuin normaalisti tai esimerkiksi jouduin liikkumaan paljon. Bindauspaidan kanssa kylkiluut saavat viimein hengähtää helpotuksesta - varmasti tuhat kertaa terveellisempi keino litistämiseen on tämä.

Materiaalikin on mieluisa. Voi olla, että paidan reunat voivat aiheuttaa hiertymää joskus, mutta vielä ei ole ollut ongelmaa. Toivoisin kuitenkin että paidan yläosa olisi vielä tiukempi ja ehkä kiristysvaraakin saisi olla hieman enemmän, mutta toisaalta, minkäs teet kun nämä on pääasiassa suunniteltu aasialaisille (aka pienirunkoisemmille ihmisille).

En oikein osaa vielä luottaa tämän paidan litistyskykyyn, joten otin pari vertauskuvaa sen käytöstä.

En harmillisesti viitsi laittaa kuvaa ilman bindausta enkä myöskään jaksa enää pelkästään tukisiteen kanssa alkaa sähläämään. Noista kuvista kuitenkin luulisi näkyvän ihan tarpeeksi miten tuo paita vaikuttaa - ei siis paljoa eroa havaittavissa.

Sanoisin kuitenkin että hinta-laatusuhde on ihan kunnollinen. Taino, Underworksista olisi tietty saanut halvemmalla, mutta olen itse tyytyväinen tähän - ihan mielelläni maksoin reilu 40 euroa tästä.

Eipä tässä muuta, ainakaan tähän merkintään. Ajattelin tämmöisen tilannekatsauksen tehdä, ehkä jos jotakuta vaikkapa auttaisikin. :’D Multa saa kyllä kysellä kaikkea, vastailen mielelläni jos vain osaan.

Mun pitäisi lukea huomisiin kemian kokeisiin, mutta oh well.

Tajusin ettei mulla ole täällä paljoakaan yhtään kuvia itsestäni. Se nyt varmaankin johtuu lähinnä siitä, että pelkään edelleen tuoda näitä asioita julkisuuteen, mitä blogissakin käsittelen. Ehkä syynä on se, etten ole halunnut anonyymiyteni kärsivän. Tai sitten vain pelkään, että naamani on niin epäuskottava, että se horjuttaa jonkinlaista yleiskuvaa minusta. Mitähän sekin nyt sitten tarkoittaa.. eniveis. Tässä teille naamaa kuvakansioideni syövereistä.

Olen viime aikoina kirjoittanut ”aika” paljon sekavia angstausmerkintöjä. Se tietty johtuu luonnollisesti siitä, ettei mulla ole nykyisin intoa kirjoittaa. Lähinnä puran kaikki tunteeni blogimerkintöihin, mikä tosiaan merkkaa sitä että sisältö on about 100% angstausta. En yritä hankkia niillä teksteillä huomiota tai mitään, ne ovat vain keino purkaa tunteita ja ajatuksia.

Mulla on usein monia eri ajatuksia siitä, mitä voisin tänne kirjoitella. Viime iltanakin mieleeni pälkähti hienoja ideoita, mutta en tyhmyyksissäni ottanut niitä ylös. Nyt en tietenkään enää muista. Bleh. Ajattelin kuitenkin, että voisin kertoa vähän elämäntilanteestani tällä hetkellä.

En voi rehellisesti sanoa, että olo olisi paljoakaan kohentunut. Olen koko ajan väsynyt ja täysin alimotivoitunut mihinkään. Se on tietty vähän huono asia, kun lukio-opintoihin pitäisi panostaa ja kaiken lisäksi olen lupautunut auttamaan paikallista nuorisoteatteria esityksen järkkäämisessä. Suoraan sanottuna ei voisi vähempää kiinnostaa. En ikinä opi olemaan ottamatta suurta vastuuta vain koska se kuulostaa aluksi ihan kivalta idealta – en koskaan jaksa suorittaa asioita loppuun saakka samalla innolla. Se lopahtaa aina ja lopulta kivoistakin jutuista tulee taakka.

Mun on ollut tarkoitus hankkia lähete transtutkimuksiin mutta jostain syystä en ole yhtään ottautunut siihen. Tosi usein kuitenkin ahdistun kaikista näistä asioista ja ihan liian usein tuntuu ettei jaksa jatkaa, joten luulisi että olisin tarrautunut edes siihen asiaan kunnolla. En tiedä. Ehkä ajatuksissani olen tuudittautunut johonkin turvalliseen satamaan, nyt kun viimein sain puhuttua esimerkiksi äitini kanssa asioita läpi. Mulla olisi tosin varmaan viikon tai parin päästä mahdollisuus päästä entiselle psykologilleni juttusille, mutta ei mulla tunnu olevan motivaatiota siihenkään. Kaiken pitäisi kai tapahtua ihan itsestään, niin ettei mun itse tarvitsisi ponnistella niiden eteen. Ei se ehkä laiskuudesta johdu, vaan lähinnä motivaationpuutteesta ja ainaisesta väsymyksestä.

Ja ehkä mä vähän pelkäänkin. Aika paljonkin itse asiassa, nyt kun sitä ajattelen.

Sain siis juteltua sukupuoliasioista äitini kanssa. Ei se mikään iso keskustelu ollut, mutta sain sanottua miten pahalta minusta tuntuu hänen suhtautumisensa ja käyttäytymisensä tuntemuksiani kohtaan. Koin siis, että hän yritti lähes liiskata omat ajatukseni ja keksiä kaikenlaisia vastaväitteitä, jotka todistaisivat että kaikki tämä on vain joku ohimenevä pikkujuttu, joka ratkaistaan vanhemman auktoriteetilla ja mielivaltaisilla päätöksillä.

Ei äiti mitenkään innoissaan tästä ole, mutta on tämä parempi kuin se aiempi tilanne kun hän tuntui oikein odottavan hetkeä jolloin pääsisi ”niskan päälle” todistamaan minun ajatukseni vääriksi. En mä usko että se pahaa tarkoitti missään vaiheessa, koska ollaan kuitenkin aika läheisiä. Onhan tää tilanne sillekin vaikea. Mutta sehän juuri tässä vaikeaa onkin – mulla on vaikeeta ihan ilman sitäkin että mun läheiset joutuu tähän mukaan. Ihan liian usein ahdistun esimerkiksi velipuolistani ja siitä, miten hemmetissä muka kertoisin asiasta niille. Eihän se nyt mikään akuutti tilanne ole, mutta en usko että menee viikkoakaan ilman ettenkö siitä panikoisi ja ahdistuisi ja potisi huonoa omaatuntoa.

Varsinkin viime viikonloppuna jouduin taas kokemaan inhottavia tilanteita, kun toinen veljistäni tuli käymään lapsensa ja puolisonsa kanssa. Jo aiemmin mulle on kaikki mahdolliset sukulaiset lässytellyt siitä, että mitäs tämän pienen lapsen TÄTI ajattelee. Vaikka kuinka sitä yrittäisi kestää ja ignoorata, niin joka kerta se tuntuu yhtä pahalta. Tulee ihan fyysisesti paha olo joka kerta, ja pahinta on ehkä juuri se, että täytyy feikata kohtelias hymy ja mumista jotain, että mitäs tässä.

Mummolassa tosin äiti sai multa arvostusta. Se aiemminkin sanoi (kun kerran porusin sille tästä miten ahdistaviin tilanteisiin joudun sen vauvan ”takia”) että sanoo ettei mua kutsuta tädiksi. Silloin mummolassa hän sitten kahvipöydässä mainitsi asiasta mummolleni, joka alkoi taas vaihteeksi lässyttelemään aiheesta. Eihän se tietty käytännössä toimi, kun pitäisi jokaiselle sukulaiselle erikseen sanoa asiasta. Muutenkin tosi vaikea tilanne. Mutta en mä kyllä kestä sitä pelkällä nieleskelylläkään. Tää on vaan niin vitun vaikeeta koko ajan.

Weheartista löysin kuvan jonka teksti tuntui kuin täysin omasta elämästä repäistyltä:
How do you tell your parents, when you’re the only girl and the youngest of three, that you don’t want to be their ’princess’ and that you were born to be the prince?

Mulla lähti viikonloppuna tilaukseen binderipaita. Äiti tuli viimein järkiinsä ja eihän se kortilla maksaminen ollutkaan mikään ongelma, yllätys yllätys. Tilasin T-Kingdomista, vaikka Underworks olisi ollutkin toisaalta fiksumpi paikka jo hintansa puolesta. Tässä kuitenkin ratkaisi lähinnä se, että T-Kingdom on paljon järjestelmällisempi sivusto ja ilmeisesti tilaamani binderi ei edes ole myynnissä Underworksissa. Kai. Malli on siis 1300, tommonen urheiluliivityylinen. Lähinnä siksi, että en halua paksua ja tukalaa binderiä. Muuten toppimalli olisi ollut ihan hyvä vaihtoehto, mutta niin. Toivottavasti tuo nyt on sopiva ja toimiva ja mukava. Vertailussa sillä oli aika hyvää palautetta takanaan, mutta pelkään silti pahinta. Asiasta varmaan enemmän kunhan paita saapuu postista.

Apua, tässä kirjoittamisen lomassa nousee mieleen niitä asioita joita olen jo pitkään aikonut kirjoitella. Tulee vähän pomppiva ja sekava merkintä täynnä asiaa, mutta ehkä sen kestää.

Isoin juttu tällä hetkellä varmaan on se, että… noh. Seurustelen. Ei maailma siis ihan kamala paikka ole. Vaikka angstaankin about koko ajan näissä merkinnöissäni, niin kyllä mulla siis menee ihan hyvin kun mitä vertaa vaikkapa vuoden takaisiin aikoihin. Tai ei edes niin pitkälle. Tuntuu edelleen vähän oudolta että ylipäätään kykenee minkäänlaiseen läheisyyteen jonkun kanssa, mutta on myös ollut hienoa tajuta että pystyn olemaan oma itseni kyseisen ihmisen läheisyydessä. Lisäksi on ollut niin paljon helpompaa kun on joku, joka ymmärtää ja on tukena. En osaa muuta sanoa.

Että moi vaan sinä kyylä, tiedän että olet siellä. ;)

Tänään oli minulla muuten koululiikunnan viimeinen pakollinen tunti. Vaikka olenkin ihan helvetin helpottunut siitä, ettei minun tarvitse enää kärsiä kiusallisia tilanteita pukukopissa ja tuntea oloani vaikeaksi varsinaisella tunnilla, niin jonkinlainen haikeus valtasi ajatukseni tunnin päätyttyä.

Oikeasti tykkään liikunnasta ja urheilusta – varsinkin joukkuepelit rennolla ja hyvämielisellä (ei siis yli-intoisella huippu-urheilija-) porukalla ovat aina olleet mulle mieleen. Ja kai mä ihan hyvä olen liikunnassa, vaikka kunto tuleekin aika usein vastaan… sähly, jalis sekä muutkin pallopelit ovat mun mielestä kivoja. Yritin yläasteella aloittaa nimittäin lentopallonkin harrastuksena, mutta se tyssäsi harkkojen loppumiseen opettajan puuttuessa. Harmi sinänsä, mutta ei mulla kyllä tässä tilanteessa vielä ole mitään toivoa tuntea oloni kuuluvaksi mihinkään urheilujoukkueeseen, koska niin. Olisi kuitenkin tosi kiva harrastaa edes jotain urheilua, koska olisihan siitä hyötyäkin. Vaan minkäs teet. Ehkä mä joskus vielä pääsen pelaamaan hyvässä porukassa ilman sen suurempia ongelmia, mitä esimerkiksi koululiikunta toi esille.

Parin vuoden päästä voisin ihan hyvin aloittaa vaikkapa nyrkkeilyn tai jonkun vastaavan lajin. Joukkuelajit ovat lopulta niin kilpailullisia ja rankkoja, ettei mulla riitä into tai jaksamus niihin. Ei mulla ole tavoitteena mikään palkinto tai eteneminen jossain sarjassa, vaan se että saa pitää hauskaa ja liikkua ja välillä tuntea onnistumisen tunnetta kun saa tehtyä vaikkapa maalin. Ah. Niitä hetkiä kyllä kaipaan esimerkiksi yläasteelta. Niinä harvoina kertoina siis kun liikuntatunnit eivät aiheuttanut ahdistuskohtauksia tai muuta vastaavaa.

Tein transtukipisteen tarjoaman ”testaa sukupuolesi”-testin. En tehnyt sitä mitenkään tosissani, vaan lähinnä uteliaisuudesta. Yllätyksekseni testi sekä sen tulos kuitenkin selvensivät ajatuksiani tietyllä tasolla. Vastaus myötäili omia ajatuksiani aika hyvin ja… niin. Testin vaihtoehtoina oli siis mies, nainen, sukupuolineutraali sekä androgyyni. Tässäpä tämä tulos vielä:

Olet mies. Sinulla on miehekkäitä persoonallisuuden piirteitä ja toiminnan tyylejä. Persoonassasi on huomattavasti enemmän miehekkyyttä kuin naisellisuutta. Sinussa ei ole juurikaan naisellisia ominaisuuksia. Olet luonteva mies, joka ei pidä meteliä sukupuolestaan.
Haluat jossain määrin liittyä miesten ryhmään sekä erottautua naisten ryhmästä. Olet valinnut maskuliinisen ja epäfeminiinisen kohdan. Mieheytesi ja naiseutesi eivät siis ole tasapainossa, vaan maskuliinisuus hallitsee persoonaasi. Sinulla saattaa olla femiinisyyteen liittyviä pelkoja ja huolia. Jos haluat olla sukupuolisesti harmonisempi ja tasapainoisempi, sinun on syytä kehittää maskuliinisia puoliasi
Tulet hyvin toimeen naiseutta ja mieheyttä itsessään yhdistävien androgyynien sekä sukupuolineutraalien ja naisten kanssa, koska sukupuolinen profiilisi ei ole niin kovin kaukana muista ryhmistä.

Mitäpä tuohon lisäämään.

Voisin päätellä tämän merkinnän tähän. Vähän pitkä ja sekava tästä tuli, mutta kerrankin jotain muuta kuin teiniangstia. Nyt yritän edes vähän keskittyä kouluhommiin.

Again I find myself facing the urge to do stupid things that I’ll regret later.
It starts with a small feeling - maybe a thought. It grows and grows until the pressure inside your chest feels like bursting. Eyes begin to wet and maybe you start to listen to a song that’ll make you sad. Maybe you try to escape it by doing something, like work or chat with your friends or maybe sleep. But it’s no use. When it has made its nest inside you, you can’t stop it. It will eventually get you.

I try to fight it, but I don’t think I can. I’ve always been weak, I have no self-control at all, seriously nothing. That’s why I can’t tell myself it will be a bad idea, that I’ll regret it and that it will not help. But it doesn’t matter - those thoughts are just as shallow as the urge I get when I see a sharp blade.

It’s like I’m being fucking possessed by something strong and ugly force, something that from time to time gets a grip on my mind and controls me. It always gets me best at night - and when I weak up in the next morning, those feelings have vanished in the air. Like they’ve never been there. I can’t remember what the pain feels like, until it hits again.

Sometimes it takes longer, sometimes it’s just a short break until the shadow reaches me again. It doesn’t even seem to matter if I have great times or not - the madness hits me even if I’d been happy all day. It can hit me when I’m having funny inside-joke chatties with my friend on the net, when I most don’t expect it. There have even been many times when I’ve got this feeling around my friends, having a good time and maybe even in middle of a sunny day. It doesn’t know time or place, but it’s worst when I’m all alone at night. It lurks in the dark and attacks, and it doesn’t let go.

Even though how madly I’d shake it.

…

I’m thinking about starting the medication again. I actually want it, I yearn for it. Becouse I feel like I can’t control this at all. I’m having fucking great time going on, so why the hell do I feel this way? These feelings have become a detached burden that I just can’t make go away, no matter how hard I try.

It’s completely different than it used to be - before this point, it was always like the angsty teenage tumblr-posts say: “you can get addicted to a certain kind of sadness.”

Now it just is this thing I have to drag around, becouse it has rooted so deep inside me. And I want it off, I fucking want to get rid of it! Becouse every day when I’m around people, I get so fucking nervous and scared about the most little things that wouldn’t even consider “normal” people. They wouldn’t ever think about those thoughts, and I get so panicked becouse of them.

I just want to live a normal life. A free life without all these thoughts and feelings that keep slowing me down. I want to be free. I bet this is really what that means - becouse I feel like I’m being chained into this unsure body that can’t even move a finger without thinking about how it may look like to some people.

And it’s not just public with me. When I’m all alone at home, I can’t do shit without caring about how I look like, how some people might think if they saw me right now and stuff like that. I can’t help it. That’s why I sit still and pretty much never go “crazy” by myself. And that has been me pretty much always, but still I’ve had my moments of “must dance wildly when no-one’s looking”. But now, it’s not even that.

Of course there are people that these things just don’t suit. But that’s the problem. This isn’t me. I miss the days when I could just do stuff and be like “whatever, I don’t care what people think - this is me and I’ll continue to live my life like I myself want to”. I really miss it. Becouse now I’m just this fucking unsure mess who has forgotten to how to have fun.

I’m not sure if this is how anyone actually sees me - I’m actually pretty sure that people who know me really can’t believe that every day of my life takes so much courage to even show up at school or anything. They see this mask that has been covering my face since I was, what, six or something? I’ve always acted stronger than I actually am. Even in kindergarden I acted so tough and strong, becouse I wanted to look like that in everyone else’s eyes. I can’t believe how clearly I remember those feelings when I had to make excuses about stuff or even lie so that others wouldn’t bully me and stuff. So it’s been a really long time that I have lived like this, and sometimes I feel like it hasn’t changed at all. Which is really awful becouse I really don’t want to be like that anymore - it wasn’t nice at all, when I was going through primary school. Of course it’s a lot different scale now when I’m older, but really, it wasn’t nice back then either. I wasn’t nice. No-one was nice. Of course it wasn’t any easier after that, but still.

I’m just so sick of the acting. I don’t want to make myself look like nothing else I am. But it just feels like I have to. I have to act and look like something I’m not, so that other people will see me more like I actually am. Yes. That’s pretty much how it is for me.

It’s just so fucking complicated. And hard. I don’t want to do it. I just want to be myself.

The problem is: I can’t.

I have to continue acting like something I’m not. I can’t be free. And that’s true, not just some dramatic teen angst. It really is going to be my life for long time. And I can’t do anything about it. No-one can.

It’s just so fucked up, isn’t it? Life. You can never make it alive.

…

Koska joskus englanti toimii paljon helpompana ilmaisukielenä kuin voimakas, oman vivahteensa tuova suomenkieli. Ylempi teksti on siis myöskin minun kirjoittamani (ja olen pahoillani mahdollisista kielioppivirheistä, mutta en jaksa välittää koska koko teksti on lähinnä ajatusvirtaa). Se on lähinnä tunteenpurkaus, jolla yritin helpottaa äkillistä itseinhoa ja halua… noh. Viillellä. There. I said it.

Vituttaa. Ihan oikeasti. En tahdo tuntea tällaisia tunteita! Minulla menee pitkästä aikaa hyvin. Miksi siis? Miksi edelleen saan yllättäviä, tukahduttavia, kohtausmaisia masennushetkiä? Ei minulla ole aihetta niihin, ne vain tulevat. Ja menevät. Tuntuu kuin ainoa tapa kontrolloida niitä ja päästä niistä eroon tapahtuisi terän kautta. Mutta kun en helvetti soikoon halua katsoa niitä arpia, jotka jo nyt vaikeuttavat elämääni entisestään.

Mun on ollut tarkoitus kirjoittaa ihan asiallinen, suht angstivapaa merkintä. Koska siihen vihdoinkin olisi aihetta! Mutta jostain syystä mukavista asioista ei ole niin… vapauttavaa kirjoittaa kuin inhosta ja masennuksesta. Minulle kirjoitus kuitenkin on eräänlainen ilmaisukeino, jonka avulla saan purettua tunteitani ja kenties helpottaa oloani.
Kello on nyt jo ihan vitun paljon ja mun pitäisi olla nukkumassa. Olen ollut viikon ajan kipeänä ja tälläkin hetkellä päätä jomottaa ja huimaa aivan kamalasti. Mutta koska mun oli pakko saada nämä ajatukset ulos, niin tässäpä tämä, ihan vaihteen vuoksi, angstipitoinen merkintä.

Yay, it’s blog-time!
Viime aikoina on tapahtunut kaikkea jännää. Hyvää jännää tosin. En ala kuitenkaan tässä siitä kirjoittelemaan koska se ei ole nyt tämän päivitykseni merkitys. :)

Tulipa viime viikolla koettua mitä ilmeisin paniikkikohtaus. En ole tainnut varsinaista kohtausta saada milloinkaan, vaikka olenkin peloissani tärissyt ihmisjoukkojen keskellä. Se ei kuitenkaan ole vielä iskenyt kohtausmaisesti tai vaikuttanut toimintoihini kovinkaan pahasti. Yläasteella sain masennuksen aiheuttamia paniikkihetkiä, jolloin vain ryntäsin vessaan piiloon parkumaan ja rauhoittumaan.

Kuitenkin. Tällä kertaa se iski ihan syyttä. En ymmärrä miksi, koska mitään ahdistavaa ei tapahtunut. Oli meneillään rento äidinkielen tunti. Istuimme ringissä luokassa ja juttelimme kurssin tavoitteista ja muusta. Jostain syystä aloin vain saada sen saman pelokkaan tunteen - ihan kuin olisin esille laitettu eläin. Kiinnitin huomiota jokaiseen asiaan mitä tein. Enkä edes tehnyt paljoa mitään, eli kiinnitin kaiken huomioni jokaiseen hengenvetooni.

“Älä hengitä liian kovaa. Älä liiku. Älä ole noin jännittynyt, se juuri saa muut kiinnittämään huomiota sinuun. Miksi olet noin pelokas, mikä sua vaivaa, rauhoitu!”

Juuri tuollaiset ajatukset pyörivät päässäni. Paniikki kuitenkin vain paheni. Näpertelin epätoivoissani hihojani, tuijotin lattiaa ja toivoin että tunti loppuisi. Toden totta tuntui kuin olisin ollut nurkkaan ajettu eläin. Kun tunti loppui ja pääsimme ruokalaan, ajattelin vain pakottaa itseni rauhoittumaan. Huono valinta. Tarjotin käsissäni tärisi ja liikuin pakonomaisesti eteenpäin. Koska olo ei helpottunut, söin nopeasti ja painuin muualle. Pyörin hetken ympäri lukiota kunnes päädyin wc:n koppiin rauhoittumaan. Koko ajan päässäni huusi ääni joka käski rauhoittumaan, mutta vain hengitin raskaasti ja nopeasti. Pelkäsin, lähinnä varmaan sitä että jos alan saamaan samanlaisia paniikkikohtauksia tulevaisuudessakin. Ja sekös vain pahensi tilaani. Säikähdin jokaista ääntä joka kuului kopin ulkopuolelta. Olen viime aikoina pelännyt kovia ääniä yhä enemmän - vaikka se olisinkin minä, joka jonkin kaapin oven paiskaa kiinni kovaäänisesti. Säikähdän joka kerta sydänjuuriani myöten, ihan kuin joku hermoheikko hiiri.

Lopulta hetken ajan heijailtuani vessan istuimella sain itseni hieman rauhallisemmaksi. Koska tunti olisi alkamassa pian päätin lähteä. Olin yhä hieman paniikissa, yritin jutella tuttujen kanssa jne. mutta vasta seuraavan tunnin aikana rauhoituin täysin.

Näin. Joo. Mulla ei ole mitään hajua miksi kyseinen paniikkikohtaus noin äkillisesti iski. Mulla on toki aiemminkin ollut ongelmia sosiaalisten tilanteiden ja ihmisjoukon keskellä olemisen kanssa - olen yhtäkkiä täysin tietoinen kaikista liikkeistäni ja toiminnoistani, jolloin yritän toimia täysin normaalisti, mutta päädyn lopulta varmaan näyttämään vain ahdistuneemmalta. Juuri siksi yritän välttää kyseisiä tilanteita, minkä takia päädyn usein vain istumaan yksin kotonani.

Joskus muutama vuosi sitten olin vielä hyvin ulospäinsuuntautunut ja usein olin juuri se tyyppi porukassa joka teki kaikkea hassua ja keksi tekemistä - tykkäsin härnätä muita ja olin todella leikkisä tyyppi kavereiden seurassa. Nyt… en niinkään paljoa. Ei se puoli minusta minnekään ole häipynyt, mutta nyt epävarmuus estää minua olemasta vapaa. Yritän kaiket päivät olla rennompi ja vapaampi, mutta samalla se jokin inhottava olento estää minua ja tuntuu kasvavan koko ajan. Juuri tuo paniikkikohtaus tunti kuin herätykseltä. Mutta mitä muka voin tehdä?

Ehkä mun pitäisi mennä terveyskeskukseen ja pyytää lähete sukupuoliklinikalle tai jotain. Niin kai se toimii? En kyllä tiedä yhtään miksi en ole ajatellut tehdä sitä aiemmin. Ehken vain ollut tarpeeksi asia siitä, että tunnenko olevani poika. Nyt se tosin tuntuu varmemmalta enkä näe muuta vaihtoehtoa elämääni - en vain pysty elämään näin. Sitä paitsi kaikki tämä epävarmuus ihan normaaleissa tilanteissa tuntuu johtuvan juuri siitä, miten epävarma olen omasta vartalostani ja siitä miten vääräksi koko ajan itseni tunnen. Tulevaisuudessani odotan eniten juuri sitä, että pääsisin hoitoon. Se juuri on valoisa asia mielessäni ja sitä taidan odottakin eniten. Sen jälkeen tulen varmasti olemaan paljon onnellisempi ja vapaampi - en vihaa itseäni tai ahdistu omasta olemuksestani ja tunnen olevani enemmän oma itseni. Toivottavasti. Uskon ainakin niin.

Siinä missä aiemmin tunsin vihaa lähinnä kehoani ja tyttömäistä olemustani kohtaan, nykyisin oma äänenikin tuntuu vieraalta, kuin se ei kuuluisi minulle. Joskus, kun ajatus omasta äänestäni ja muutenkin naisellisista asioista itsestäni nousevat mieleeni, yleensä kesken aivan tavallisten keskustelujen tai vastaavaa, tunnen pelkkää itseinhoa ja epätoivoa. Juuri silloin yleensä vain hiljenen ja ikäänkuin sulkeudun mahdollisimman huomiotaherättämättömäksi. Harmi vain, että juuri silloin muut ihmiset kiinnittävät minuun huomiota, kysyvät mikä on ja näin. Ei sillä, tuntuu jopa uskomattomalta kun joku huomaa sinun voivan pahoin ja ihmiset jotka huomioivat muut ovat ihania. En ole oikein tottunut sellaisiin tilanteisiin taas vähään aikaan, joten hämmennyn tosi helposti jos joku minun ahdistukseni huomioi ja yrittää lohduttaa. Tosin silloin tulee aina sama tilannne - en osaa selittää, usein en uskallakaan.

Lisäksi. Kunpa uskaltaisin sanoa muutamille ihmisille etteivät kutsuisi minua oikealla nimelläni..

Eniveis. Pitäisi kai kerätä rohkeutta ja jaksamusta vain tarttua asiaan, koska eihän tässä trans-asiassa muuten pääse eteenpäin.

Onneksi elämä on näyttänyt myös valoista puoltaan. :)

I tried to kill the pain,
But only brought more.

Am I too lost to be saved?
Am I too lost?

Joo, tuli taas semmoinen angstaamisen tarve, että tässä sitä ollaan. Luvassa on tosi paskaa angstia jota en jaksa edes oikolukea. Sekavaa paskaa siis.

Viime aikoina on taas ollut vähän heikkoa menoa. Ahdistaa ja joskus ihan ilman syytä - tänäänkin vain tuntui että joku olisi puristanut keuhkoja kasaan ja jokin nyrkinkokoinen möykky tukkinut nielun. Olen yrittänyt viedä ajatukset muualle vaikka millä. Lähinnä vain varaan kasan herkkuja kaappiin pahojen hetkien varalle - mutta kun tunne iskee niin olen jopa pakonomaisesti alkanut siivoamaan. Järjestelemään tavaroita. Pessyt astiat kaksi kertaa. Heittänyt tavarat lattialle ja järjestellyt ne uudestaan. Olo on kuin maanisella skitsofrenia-potilaalla joka ei uskalla katsoa itseään peiliin. Tuntuu kuin kaikki vähänkin kiiltävä pitäisi laittaa lukkojen taakse. Ja avain heittää laiturilta.

Paska juttu, ettei se auta. Ihminen on heikko. Avuton.

En edes tiedä mitä iloa siitä on. Tai hyötyä. Yksi ilta jäin miettimään että mitä helvettiä mä tällä saavutan. Lopulta päädyin ajatukseen, että kai se jotenkin saa tämän kaiken tuntumaan todelliselta. Kaikki on niin paskaa ja epävarmaa. Pää räjähtää jos ei saa sitä kaikkea ulos. Vaikka ei se mitään auta. Joka ikisen kerran jälkeen olo on entistä katuvampi. Yritän selittää itselleni, etten tee sitä huomion takia. Ehkä joskus tein, pyytääkseni apua. Nyt se on vain ihan jotain muuta. Jalkoihin koskee kun kävelen - ironista. Aivan kuin olisi tanssinut ruusuilla ja potkinut sirpaleita. Joskus peitän ne itseltäni ihan vain siksi, etten näyttäisi säälittävältä. Vaikka säälittävä olisikin juuri oikea sana.

En tiedä. Onko se sitten jotain kaamosmasennusta kun ihminen saa tällaisia kausia.

Maanantaina oksetti ihan saatanasti. Se ei ollut mikään haava, vaan saatananmoinen lovi. Vaaleaa lihasnestettä tuli ulos. Monta tuntia olin oksentaa, en edes tiedä miten kauan aikaa kouristelin vessassa. Oli pakko peittää se. Ei sillä, että se olisi näkynyt, mutta jotenkin se tunne että niin avonainen haava olisi peittämättä oksetti vain lisää. Pistin laastarin, teippasin päälle paperia ja käärin sidettä ympärille. Niin että se ei tuntunut enää.
En ole aiemmin viiltänyt niin syviä haavoja. Nyt ne eivät meinannut lopettaa vuotamista. Voi saatanan angst ja huomiohuoraus.

Mun pitäisi kai heittää kaikki lääkkeet helvettiin. Illan ajan tutkin niiden vaikuttavat aineet ja vaikutukset - ei siellä kuitenkaan mitään vaarallista tainnut olla. Mutta ei sitä tiedä. Särkylääkkeitä, masennuslääkkeitä ja ties mitä verenkiertopillereitä. Jotain siitä tulee kuitenkin. Tarvittaessa löytyy lisää. Kovaakin tavaraa.
En uskalla kokeilla. Enkä halua. Mutta kyllä se hetki vielä tulee. Se on tullut ennenkin - silloin olin vain tietämätön. Nyt tiedän liikaa. Liika tieto on vaaraksi, sanotaan. Tässä tapauksessa se on kai totta. En voi sanoa muuta kuin että pelottaa. Joskus vaan tuijotan itseäni peilistä monta minuuttia liikahtamatta ja yritän miettiä että mitä sen katseen takana oikeasti piilee. Sehän siinä onkin huvittavaa, kun ei ihminen tunne itseäänkään kunnolla. Tuntuu kuin aina yrittäisin esittää jotain toista. Tuntuu kuin tarvitsisin jonkun muun kertomaan mulle mitä mä olen. Koska aina kun yritän itse miettiä sitä, niin se tuntuu ihan teeskentelyltä.

Välillä olen liian yksin. Vaikka tiedän etten ole - olen silti. Minulla olisi mahdollisuus tuntea oloni paremmaksi ja välitetyksi. Mutta en osaa. En uskalla. Olen pelkuri. Vihaan itseäni. Ja kuka siitä kärsii? Minä. Mutta en silti osaa, vaikka sen kuinka tajuan.

Olen riidellyt äitini kanssa monta kertaa. Se yrittää ymmärtää, mutta ei kuitenkaan osaa laskeutua tälle tasolle. Kaikki on niin Jeesusta aina. Mun pitäisi elää yksinäni koko loppuelämäni jos aion elää sellaisena kuin itseni tunnen. Koska muutenhan olen syntinen ja joudun helvettiin. Noh. Välillä helvetti tuntuu paratiisilta tähän elämään verrattuna. Paitsi että enhän minä siihen usko. Mutta ei siitä sen enempää.

Musta tuntuu kuin mun pitäisi valita. Vaikka vanhemmat kuinka sanovat että he seisovat takanani ihan missä tapauksessa tahansa, se on silti ihan helvetin vaikeaa. Mieleen tulee kuvia isoveljistä. Niistä vain - muilla sukulaisilla ei ole niinkään väliä. Ne jotka tukevat ja ymmärtävät minua tulevat olemaan sen arvoisia - muille en tule selittämään yhtään mitään. En ole niille velkaa mitään.

Kuitenkin perhe tuntuu niin pahalta tämän kaiken keskellä. Varsinkin nyt, kun molemmat veljeni ovat saamassa lapsia. Mietin vain koko helvetin tulevaisuutta - en näe siinä mitään hyvää. Vain sekavaa paskaa. Selittelyä. Eteenpäin raahautumista ja polulta harhautumista. Joskus mietin, mikä unelmani on. Mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. En todellakaan tiedä. Tuntuu kuin arkisimmatkin toiveeni vaikkapa kolmen vuoden päähän olisivat ihan mahdottomia. Vaikka se, että haluaisin pitää hauskaa kavereitteni kanssa joku juhannus. Tai että ylipäätään omistaisin joitain läheisiä kavereita lukion jälkeen. Että voisin ylipäätään vain nauttia elämästä hyvässä seurassa. Jutella. Heittää läppää. Ilman että joku kylmä käsi kuristaa kaulasta kun joku sanoo jotain muille ihan arkista, hassua.

En haluaisi nauraa sitä onttoa naurua jonka alle peitän mitä todellisuudessa tunnen. En halua että joudun pelkäämään ja miettimään kaikkea mitä sanon. Millä äänensävyllä sen sanon. Miten seison, miten kävelen. Miten nauran. Miten hymyilen. Miten reagoin johonkin viattomaan lauseeseen. Joku voisi sanoa, ettei pitäisi ajatella sitä mitä muut ajattelevat. Mutta jos se on vain pääni sisällä, jos kukaan ei oikeasti tiedä tai reagoi niin kuin toivon, niin mitä sitten on muka jäljellä?

Sunnuntai-iltana katsoin itseäni peilistä. Päässäni pyöri taas ajatukset muiden ajatuksista ja mistä lie. Äkkiä vain sanoin peilikuvalleni etten välitä. En välitä. Minulla ei ole vieläkään hajua mitä sillä tarkoitin. Kysyin sitä itseltäni miljoona kertaa. Miksi? Mistä minä en välitä? En keksinyt vastausta. Mutta ehkä minä löydän sen joskus. Pitää vain etsiä.

Toivon vain että se löytyisi pian.

Oh no, it is everything they said it was
Oh no, I am all the things they said I was
Onpas viime päivityksestä ehtinyt vierähtää. Eipä tässä mitään merkittävää ole blogin puolesta tapahtunutkaan. Lukio on lähtenyt hyvin käyntiin ja toinen jaksokin tässä jo alkoi. Koeviikkokin meni ihan hyvin. Nyt sitten on päässyt takaisin rytmiin kera entisen rakkaan ruotsinkielen. :p On se muuten perseestä tämä lukiokirjojen rahastus. Vanhoja en löydä eikä ainoa mahdollinen sukulainen myy, joten uutena vaan, pimpom. Kolmesta kirjasta tuli sitten yhteensä 73 euroa ja rapiat - muut kaksi sain halvemmalla käytettynä kuitenkin, mutta niillekin tuli yhteensä hintaa jotain 25 euroa. Sitten kun miettii, että kuukaudessa pitäisi lapsilisillä selvitä semmosella sadalla eurolla, niin ei tässä paljoa syödä. Onneksi oon syntynyt alkuvuodesta niin Tammikuussa jo saa lisää tukia tuon lapsilisän sijaan..

Hmm. Olen tässä käynyt kaksi kertaa psykologilla. Kyseinen nainen on ihan mukava, mutta ei tämä asia kyllä mitenkään etene - itsekin sanoi ettei ole asiasta kovinkaan tietoinen. Pelkkää paskaa siellä kuitenkin vaan höpöteltiin, nyt se henkilö vielä on vaihtumassa muualle. En haluaisi jatkaa semmoista turhaa, ahdistavaa sessiojuttelua enempää mutta perhana kun uskalla sanoa mitään ikinä. :/ Varmaan sitten kun tulee soittoa sieltä päin niin sanon puhelimen kautta… välillä kyllä vituttaa tämä alituinen ahdistus ja pelokkuus. Kaupoissakaan uskalla kohta enää käydä.

Nykyisin vaan nukun ja möllin joko telkkarin tai läppärin näytön edessä. Ja syön. Ei tässä muutakaan jaksa. Onneksi tässä jaksossa on hyppäreitä ekoilla ja vikoilla tunneilla parina päivänä niin jää enemmän aikaa ja vähän rennompaa menoa on.

En kyllä tässä enää muutakaan keksi. Aiheesta ei tosiaankaan ole mitään uutta ja varmaan tämän blogin päivittely jää vähemmälle, kun en viitsi pelkästä arkielämästä kirjoitella, eikä sitä kukaan varmaan jaksaisi lukeakaan. :p Saa nähdä tuleeko sitten tästä asiasta mitään muutoksia, sitten eloittelen tätä blogia uudella kirjoituksella.
Kiitän kaikkia kommentoijia ja lukijoita ~ on ollut mukava tietää että maailmassa edes joku noteeraa nämä asiat. :’)

We are the nobodies
Wannabe somebodies
When we’re dead,
They’ll know just who we are

Joo. Äiti sai tietää tästä mun tilanteesta.
Juteltiin niitä näitä autossa, kun se haki miut kotiin lauantaina. “Mitä sinä muuten olit ostanut apteekista?” No voi piru. Tukisidettähän minä. Mumisin sen vastaukseksi ja sitten se kyseli että no miksi. Multa hävisi ääni ihan täysin. Onneks me oltiin autossa niin ei tarvinnu kohdata sen katsetta. Se kyseli siinä sitten juttuja, ja minä yritin mutista jotain vastaukseksi. Lopulta se sai tästä mun tilanteesta jonkinlaisen totuudenmukaisen kuvan - kerroin että olin lähettänyt sähköpostia nuorisotyöntekijälle ja että otan jossain vaiheessa terkkariin yhteyttä. Se otti tän aika hyvin - selitti kyllä totta kai kaikkea mitä silloin aiemminkin lyhyessä sananvaihdossa. Sinähän olet vielä niin nuori että se luultavasti on väliaikaista. Jotkuthan on lopulta ihan sujut vartalonsa kanssa. Ei ne niihin leikkauksiin nuoria ota. Ja niin edelleen. Musta tuntuu, että se ajattelee transsukupuolisuutta melko alkukantaisella - ja ennenkaikkea uskonnollisella tavalla. Mutta onneksi se kuitenkin yrittää ymmärtää mua vaikka ehkei ihan täysin asiaa hyväksykään uskonnon puolella.
Vaikka osat sen sanoista totta kai tuntui pahalta (siinä vaiheessa tajusin että en oikeasti voi olla ihan hakoteillä tän ajattelutavan kanssa), niin osa helpotti kyllä ihan helvetisti. Se sanoi että haluaa että mä pääsen juttelemaan mahdollisimman monien asiantuntijoiden kanssa ja että pystyisin lopulta hyväksymään itteni.

Musta tuntuu aika pahalta kun tiedän, että se syyttää itseään mun tilanteesta. En näe kuitenkaan asiaa niin, että muka vääränlainen kasvatus olis johdattanut mut tähän tilanteeseen, ja sanoin sen äidillekin. Mut eihän sitä voi estää jos vanhempi tuntee huonoa omaatuntoa ja miettii että mikä tässä oikein meni väärin. Mulla on ollut aina jollain tavalla vaikeaa, enemmän tai vähemmän - pienenä olin tosi paljon yksin, mulla oli aina ongelmia kavereiden kanssa ja varsinkin yläasteen aikana elämä alkoi näyttää persettä joka nurkasta. Mutta nyt mulla alkaa mennä paremmin. Seuraavan kerran kun puhun äidin kanssa, sanon sille että nyt mun asiat on paljon paremmin kuin moneen vuoteen. Kunhan pääsen alulle tän sukupuoliasian kanssa, mä uskon että voin taas rauhassa suunnitella elämää eteenpäin. Nyt se tuntuu totta kai vaikealta. En ole suunnitellut hankkivani autokorttia tai mitään vastaavia juttuja, vaan säästän rahani siihen mihinkä tarvitsen - hoitoon ja leikkauksiin.
Tuntuu tosi pahalta kun mulla on huomenna taas liikuntatunti. Ja sit taas keskiviikkona. Se on ehkä pahin pala koulun jutuissa - silloin iskee konkreettinen inho omaa itseään kohtaan ja se tunne, että ei oikeasti kuulu sinne. Mulla on helvetin alaston olo ja pelkään koko ajan että joku näkee paidan läpi tai jotain. Mä vihaan sitä.
… uskaltaisinkohan laittaa viestiä terkkarille. Se olisi tiistaina paikalla koulussa. En kyllä usko että uskallan tai että pystyisin juttelemaan vielä kasvokkain mut.. ehkä mä voisin laittaa sille sähköpostia. Joo. Nyt kun mulla vielä on tämmönen fiilis - huomenna en kuitenkaan enää uskalla.

Joo. Pakkohan se joskus on tehdä. Kyllä mä uskallan.
Mun on pakko.

Retkahdin eilen viiltelemään ja tänään tuntui kyllä niin paskalta. Ihan kuin ei olisi tarpeeksi salattavaa muutenkin. Ja mä luulin että olin päässyt tästä yli! Mun ajatus kyseisestä toimintatavasta on niin negatiivinen - se on typerää, huomionhakuista, tekopyhää ja sitä varmasti kadutaan jälkeenpäin. Toki jollakin voi olla sille fiksukin selitys kuten “sisäinen kipu täytyy saada jollain tavalla näkyviin” ja se on ok. Mut ei mun kohdalla. saatana.
Pahinta ehkä on että nyt revin muutakin kuin vasenta kättä. Ja tänään oli vieläpä liikuntatunti. Ei helvetti oikeesti, aamulla harkitsin etten mene sille tunnille ollenkaan. Menin sitten kuitenkin.

( Äiti soitti mulle tässä välissä kun kirjoitin. Kyseli että miten menee koulussa ja muutenkin. Vastasin että ihan hyvin, ei mitään erikoista. Hitto tuntui pahalta tuijottaa samalla tätä tekstiä.)

Kävin eilen ostamassa kunnon bindaussiderullan. Se kyllä toimii, mutta pusertaa kyllä samalla keuhkoja niin että kylkiluut taipuu. Hinta oli kyllä helvetinmoinen - katsoin että se oli 8 euroa, mutta olikin kymmenen euroa enemmän. ʘ_ʘ Mutta kai se on sen arvoista. Pärjään ihan hyvin halpisruoalla tän kuun loppuun jos se siitä on kiinni.

Tänään tosin tein edes jotain josta voi olla ylpeä. Ainakin toivottavasti. Lähetin eräälle nuorisotyöntekijälle meiliä. Se oli lyhyt, koska en keksinyt muuta kuin kysyä kenen puoleen täällä kannattaisi kääntyä. Ja mieluiten niin etteivät vanhemmat saisi tietää - ainakaan vielä. Tuntuu pahalta ajatella sitä mutta en todellakaan ole valmis paljastamaan tätä porukoille ns. virallisesti. En edes halua kuvitellakaan miten isä suhtautuisi minuun sen jälkeen. Hänen suhtautumisensa on mulle ilmeisesti paljon tärkeämpi ja arempi asia kuin äidin kohdalla.
Usein tuntuu kyllä niin pahalta ajatella vanhempien ja sukulaisten reaktioita. Tai sitä tilannetta kun asia tulee ilmi joko omasta aloitteestani tai vahingossa. Itsetunto tuntuu laskevan joka kerta kun ajattelen sitä. Sitten taas ajattelen että onko tässä mitään järkeä - että välitän muiden mielipiteistä ja reaktioista kuin siitä, miten tulen viettämään loppuelämäni vai tulenko ollenkaan. :/ Tarvitsisin todellakin jonkun välikäden siihen ja varsinkin jonkun apua. Sitä kai tässä sitten etsitään.

Puuh. Tulipa paljon asiaa yhteen merkintään. Ja angstista. Anteeksi. :(

En vain osaa mennä ajoissa nukkumaan. Osaako kukaan?

Haluaisin vielä erikseen kiittää kaikkia kommentoijia. Ette oikeasti usko miten mukavalta tuntuu tietää että edes joku tietää tilanteestani ja on jopa vaivautunut lukemaan jorinoitani. :) Eli paljon kiitoksia ja halauksia teille kaikille!
Mutta pääasiaan - muutto on suoritettu ja lukio aloitettu. Elämä on aika mallillaan, olen parissa päivässä törmännyt ihmisiin joihin tutustuisin mielelläni enemmänkin. Lukiokin on mukava paikka, vaikka myöhästelin tyylikkäästi uskonnon ja psykan tunneilta kun en löytänyt luokkaan.
Tajusin ekana päivänä miten epävarma oikeesti olen. Aamulla mahaan koski, minua pyörrytti ja kun otin lasillisen vettä, käteni tärisivät hulluna. Minkähän näköinen mahdoin olla muiden keskellä… varmaankin äärimmäisen ahdistuneen ja pois-alta-oksennan-pian-näköinen. :) Mutta kotiluokka oli lopulta oikein mukava.
Olen koulussa aina esittäytynyt niin, että olen pyytänyt kutsumaan minua lempinimelläni. Pari kertaa minua on Jipeksi sanottu, ja se on tuntunut mukavalta. Kunhan tässä tutustuu, niin toivottavasti nimitys yleistyy. Opettajille en ole viitsinyt (=uskaltanut) sanoa vielä mitään. Saa nähdä.

Ennen lukion alkua vannoin, että hankkiudun terkkarin luo mahdollisimman pian ja otan puheeksi transsukupuolisuuden. Nyt tiedän monia muitakin ihmisiä joille voisin mennä “avautumaan”, mutta en ole saanut aikaiseksi. Lopulta päädyn ajattelemaan että ehkei sen aika ole nyt, katsotaan myöhemmin.. kai minä toivon että joku huomaisi asian ennenkuin kerron siitä itse - olen uskomattoman huono puhumaan itsestäni. En osaa edes selittää ajatuksiani/tunteitani/tarkoituksiani fiksusti esimerkiksi riitatilanteissa. Se on maksanut minulle jo kaksi ystävää.
Toki voisin lähettää terkkarille sähköpostia - linkittää tämän blogin tai ihan mitä vaan. Mutta ahdistun ajatuksesta että kuitenkin joudun jossain vaiheessa puhumaan hänen kanssaan. Ja jos itse otan asian esille, enkä sitten kykenekään puhumaan siitä niin.. ärh. Toisaalta uskon että hän ja luultavasti moni muukin ymmärtäisi että asia on vaikea mutta en vain pysty siihen. :/

Ehkä asiat selkenevät kunhan alkujännitys opiskelussa vähän raukeaa.